LAATUJÄRJESTELMÄ

Ammattiopisto Luovi 

Laajaan koulutustarjontaamme kuuluvat valmentava ja kuntouttava opetus ja ohjaus, ammatilliseen perustutkintoon johtava koulutus sekä ammatillinen lisä- ja täydennyskoulutus. Toimimme noin 850 ammattilaisen voimin yli 20 paikkakunnalla kautta Suomen.Tarjoamme yrityksille ja yhteisöille monipuolisia erityisopetuksen asiantuntijapalveluita. Olemme myös aktiivisesti mukana monissa kansallisissa ja kansainvälisissä projekteissa.

Opetussuunnitelmat, henkilökohtaiset erityisopetukset tarpeen vaatiessa. Ammattitaitoinen henkilökunta (opettajat, rehtorit yms..) 

Opiskelijat ja vanhemmat ovat tyytyväisiä opetukseen ja oppilaan kehitystä pyritään tukemaan ammattitaitoisen ammattihenkilöstön turvin. Turvataan tarvittaessa opiskelijoiden asuminen sekä päivittäiset toiminnot.

Haasteita saattaa aiheuttaa oppilaiden määrä sekä erilaiset oppilaat.
Oppilaiden erityistarpeet.

Pyrkiä luomaan luottamuksellinen suhde oppilaisiin sekä saada heidät tuntemaan itsensä samanarvoiseksi kuin muutkin.

Muun erityisoppilaitoksen laatusuositukset: 

Vammaisten ihmisten asumisen tarpeet mukaan kuntasuunnitelmaan

• Rakennettu ympäristö esteettömäksi ja toimivaksi
• Riittävästi esteettömiä ja toimivia asuntoja
• Yleiset palvelut kaikkien saavutettaviksi
• Yksilöllisillä palveluilla yhdenvertaisuuteen

Lotta ja Jenna 

Streptokokki A ja B

STREPTOCOCCUS PYOGENES

• eli streptokokki A on beetahemolyyttinen grampositiivinen kokkibakteeri
• bakteerista käytetään lyhettettä GAS

TARTUNTA

• Leviää nielusta tai nenästä pisaratartuntana ja ihoinfektioista sekä myös käsien välityksellä
• Streptokokki A bakteeria on nielussa tai iholla 10-20%:lla lapsista ja n.5% aikuisista
  
  OIREET
• Tavallisin infektio on kuumeinen nieluinfektio eli angiina 
• Angiinan oireet:
• leukakulman imusolmukkeiden suureneminen, turvonnut ja punoittava nielu (päällä katteet), kova kuume
• Pienellä lapsella angiinan voi todeta yllämainituista oireista sekä lapsella esiintyy ruokahaluttomuutta sekä kuolan eritys saattaa lisääntyä 
• muita yleisiä ovat tulirokko, märkärupi, pienten lasten ihotulehdus sekä ruusu
  
  HOITO
• Pienialaista märkärupea hoidetaan paikallisantibiooteilla
• Penisilliini antibioottihoito
• Vaihtoehtoisia lääkkeitä kefalosporiinit ja klindamysiini
• Nielutulehduksen ja tulirokon hoito kestää 10 vuorokautta

Streptococcus agalactiae

• Eli streptokokki B on bakteeri joka on merkittävä vastasyntyneiden infektioiden aiheuttaja
• Se voi aiheuttaa infektioita raskaana oleville naisille, vanhuksille ja henkilöille joilla on jokin pitkäaikaissairaus 

TARTUNTA

• GBS -bakteerin oireeton kantajuus on yleistä
• Aikuisilla bakteeri voi olla ruoansulatuskanavassa, emättimessä, virtsarakossa, nielussa tai iholla ilman että se aiheuttaa tautia 
• Bakteeri tarttuu kosketuksen välityksellä 
• Jos äiti on GBS -kantaja, myös lapsi voi saada tartunnan synnytyksen aikana

OIREET

• GBS on vastasyntyneiden yleisin vaikean yleistulehduksen (sepsis) ja aivokalvontulehduksen (meningiitti) aiheuttaja
• Se voi aiheuttaa myös keuhkokuumeen 
• Vastasyntyneen GBS oireet ovat:
• käsittelyarkuus, kellastuminen, ruokahaluttomuus, lämmön nousu tai päinvastoin alilämpö
• Vaikeat GBS -infektiot voivat aiheuttaa jopa kuulon tai näön heikentymistä tai kehityshäiriöitä
• Raskaana olevalle naiselle GBS voi aiheuttaa:
• virtsatietulehduksen, kohtutulehduksen (amnioniitti, endometriitti), ennenaikaisen synnytyksen tai vaikean yleisinfektion 
• GBS voi ilmetä ihmisillä joilla on puolustuskykyä heikentävä sairaus näin:
• yleisinfektiona, keuhkokuumeena, iho- ja pehmytkudos tai luu- ja nivelinfektiona
  
  HOITO
• Mikäli vastasyntyneellä epäillään GBS -tautia aloitetaan hoito välittömästi penisilliinillä tai ampisilliinilla
• Penisilliiniallergiaa sairastavilla kefalosporiineja 
• Virstatietulehdusta lukuunottamatta infektiot vaativat usein laskimonsisäisesti annettavaa antibioottia ja sairaalahoitoa 
  
  

Venäläinen, Ortodoksinen ja Lestadiolainen kulttuuri

VENÄLÄINEN KULTTUURI

Venäläiset ovat tällä hetkellä Suomen suurin maahanmuuttajaryhmä, siitä huolimatta kovin monella suomalaisella ei ole paljon tietoa itäisestä naapurimaastamme tai heidän kulttuuritaustastaan. Venäläiset eivät pidä yksinolosta vaan nautti-vat seurasta. He ovat myös sentimentaalisia ja melko suurpiirteisiä. Venäläinen ei pidä säännöistä, määritellystä elämänjärjestyksestä, pysyvyydestä tai vakiintuneisuudesta, vaan hän haluaa olla riippumaton ja tuntea itsensä vapaaksi.

Lähiyhteisö on venäläiselle kaikki kaikessa siihen kuuluvat vanhemmat, appivan-hemmat, lapset, lastenlapset, serkut, tädit ja sedät sekä lähimmät ystävät. Yhteen kokoonnutaan aina, kun jollain on merkkipäivä. Venäläiset ovat erittäin vieraanvaraisia ja vieraalle järjestetään aina tarjottavaa, vaikka kyseessä olisivat viimeiset ruuat. Venäläinen ei voi ottaa vastaan lahjaa, ellei hänellä ole antaa takaisin vastalahjaa muistoksi.

Venäläiseen kulttuuriin kuuluu iäkkään ihmisen ja naisen kunnioittaminen. Venäläiset teitittelevät yleensä toisiaan. Sinuttelu ilmaisee yhteenkuuluvuutta, se on merkki läheisistä ihmissuhteista. Perinteiset etikettisäännöt ovat säilyneet Venäjällä. Kättely kuuluu virallisiin tilanteisiin, mutta nainen ei kättele kovin herkästi vaan hän voi kumartaa kohteliaasti. Puheaktiivisuus on venäläisessä kulttuurissa tärkeä asia. Pitkät tauot, hiljaisuus tai yksitoikkoiset vastaukset tulkitaan halutto-muudeksi luoda ja ylläpitää henkilökohtaisia kontakteja. Venäläinen ilmaisee tunteensa ja esittää mielipiteensä suomalaista avoimemmin.

Venäjällä ei ole valtionkirkkoa, vaan maassa toimii useita uskontokuntia. Ortodoksiuskontoa, islamia, juutalaisuutta ja buddhalaisuutta pidetään niin sanottuina perinteisinä uskontoina. Merkittävin näistä on ortodoksinen kirkko, jonka rooli maan kehityksessä periytyy jo vuosisatojen takaa. Ortodoksisuus on venäläisille osa identiteettiä, ja Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen (1991) venäläisten elä-mään ovat virallisesti palanneet kirkolliset juhlat. Ortodoksinen uskonto on osittain sulautunut kansanperinteisiin ja arkielämään. Kirkolla on myös poliittista painoarvoa, ja kirkon johdolla on läheiset suhteet maan johtoon.

Venäläisten ja suomalaisten terveydenhuoltojärjestelmä eroaa melko paljon toisistaan. Suomessa vallitsee länsimaalainen biolääketieteelliselle pohjalle rakennettu terveydenhuoltojärjestelmä, jossa ratkaisut ongelmiin löytyvät biologisista, havainnollisesti todettavissa olevista ilmiöistä ja sen virallisuus, oikeaoppisuus ja valtaasema perustuvat oletukseen sen tieteellisestä luonteesta.

Venäläisessä kulttuurissa itsehoitojen merkitys on korostuneempi kuin suomalaisessa. Toisaalta Toukomaan tutkimuksen mukaan monet venäläiset alkoivat vasta Suomessa jonkin aikaan asuttuaan ajatella terveellisten elämätapojen merkitystä oman hyvinvointinsa kannalta. Itsehoitomenetelmät ovat tuttuja jokaiselle venäläiselle, ja niiden kirjo on laaja. Tärkeimpiä itsehoitomenetelmiä ovat esimerkiksi elimistön puhdistaminen erilaisilla dieeteillä, paastoilla tai suun kautta nautittavilla nesteillä. Vilustumisoireisiin käytössä ovat sinappikääreet, jodiverkot, huna-ja, kuuma maito, höyryhengitys ja keskeisimpänä kylmän välttäminen. Yrttien monipuolinen käyttäminen lääkinnällisiin tarkoituksiin on tavanomaista Venäjällä. Yleisimpiä käytössä olevia yrttejä ovat kamomilla, pietaryrtit, rohtovirmajuuri, keltamo, kuisma, nokkonen, rusokki ja salvia. Yrttejä on käytetty kylvyissä, hauteissa ja juomissa auttamaan muun muassa vatsavaivoihin, nuhaan ja yskään. Biolääketieteen alaan kuulumattomia hoitomuotoja ovat venäläisessä kulttuurissa myös rukoukset ja ”babushkat” eli niin sanotut parantaja-tädit, joilla uskotaan olevan kyky parantaa sairauksia ja auttaa ihmisiä erilaisissa elämän ongelmatilanteissa.

Mielenterveysongelmat eivät yleisesti ole kuuluneet lääketieteen piiriin, vaan ongelmat on selvitetty ystävien kanssa puhumalla. Mielen ja ruumiin jaottelu kahdeksi erilliseksi asiaksi ei ole totuttu tapa eikä mielen hyvinvointi tai pahoinvointi kuulu yleisesti keskustelunaiheiksi. Venäjällä on totuttu lääkärien tuttavalliseen ja ystävälliseen lähestymistapaan ja jopa koskettamiseen. Tämän vuoksi venäläisten maahanmuuttajien keskuudessa on herättänyt suurta kummastusta suomalaisten lääkäri-en etäinen olemus, puhumattomuus, katseyhteyden välttäminen ja koskettamattomuuden puute, joka on tulkittu välinpitämättömyydeksi potilaan asioita kohtaan.

ORTODOKSISUUS

Suomalaisia ortodokseja on 60 000 koko maassa 

sen lisäksi on maahanmuuttajia 

kuuluvat muihin kirkkoihin ja kirkkoon kuulumattomia 

Avoin kysyminen auttaa selvittämään, mihin uskontokuntaan tai 

kulttuuriin henkilö kuuluu, kielen perusteella siitä ei voi päättää

Ortodoksisuus on yhteisöllinen uskonto

Ortodoksien elämää rytmittävät kirkolliset toimitukset, erityisesti paastot 

paastojen aikana jumalanpalveluselämä on hyvin rikasta 

Yhteen kokoontuminen, yhteinen rukous, on ortodokseille tärkeää 

koska kyse on pienestä vähemmistöstä, seurakunta muodostaa monille 

sosiaalisen verkoston tärkeimmän osan.

Lähiyhteisö on kaikki kaikessa

kuuluu perheyhteisö sekä läheiset ystävät

Perheen käsite on laajempi 

sukulaiset ovat tiivisti mukana niin ilossa kuin surussakin

He ovat 

seurallisia eivätkä pidä yksinolosta

tunneihmiset ja kaikki asiat ilmaistaan tunnepitoisesti

suurpiirteisiä, riippumattomia ja arvostavat vapautta

Tapakulttuurissa isännimen käyttö 

juontuu 900 luvulle, jolloin ruhtinaat käyttivät isännimeä 

liittyi perintäoikeuteen

myöhemmin levisi koko yhteiskuntaan

Puhuttelu

iäkkäitä ja naisia kunnioitetaan

mies tervehtii ensin naista ja nuori vanhempaa

kättely kuuluu virallisiin tilaisuuksiin eikä nainen kättele

Teitittely on edelleen käytössä 

sinutellaan vain läheisissä suhteissa

He ovat hyvin puheliaita

jos on hiljainen – ilmaistaan haluttomuuden keskusteluun

Ortodoksisella kirkolla on seitsemän sakramenttia: kaste, mirhalla voitelu, 

katumus, pappeus, avioliitto, sairaan voitelu ja ehtoollinen.

sakramenteista sairaalassa käytetään sairaan voitelua, katumusta ja 

ehtoollista 

sakramentin voi suorittaa vaan ortodoksipappi

Vaikeasti sairaan ei tarvitse paastota

Hoitotoimista kaikki ovat sallittuja, jotka kunnioittavat ja edistävät 

elämää

Sairaan voitelua käytetään pitkäaikaisesti ja vakavan sairaan luona 

parannuksen aineena käytetään öljyä

ei ole viimeinen voitelu, voidaan toimittaa monta kertaa samalle 

ihmiselle

Vaikka sairas ei toipuisikaan, sakramentti ei ole epäonnistunut 

myös ortodokseilla elämä on Jumalan käsissä

Ennen kuolemaa on tärkeää anteeksi antaminen ja anteeksi saaminen

Ortodoksisessa perinteessä elämä ja kuolema kulkevat käsi kädessä

kuolemassa sielu eroaa ruumiista 

tämä on valmistautuminen uuteen elämään

Ortodoksisen kirkon perinteessä on kuoleman hetkellä suoritettava 

palvelus, jota nykyään harvoin käytetään

usein luetaan psalmeja ja rukouksia

Vainaja pestään, omaiset osallistuvat tähän

Puetaan omiin vaatteisiin, alusasuineen 

se voi olla juhla-asu tai elämän aikana varatut kuolinvaatteet 

kengät pannaan jalkaan

Korut poistetaan, risti jätetään kaulaan 

Kädet laitetaan ristiin ja ikoni laitetaan rinnan päälle

Yleensä haudataan valkoisessa arkussa – on ylösnousemuksen symboli

Polttohautaus on sallittu 

tuhka laitetaan puiseen arkkuun 

ei saa sirotella maahan

Hautaus pitäisi suorittaa kolmantena päivänä 

se ei aina nykyään onnistu

Vainaja on avoimessa arkussa kirkossa, kasvot alttariin päin

Hautajaisissa korostuu tuskan ja menetyksen ohella kiitollisuus annetusta 

elämästä

Ruumiinavaus tehdään normaalin käytännön mukaisesti

Käytännön työssä saattohoidossa on vaikeuksia kertoa huonosta 

ennusteesta 

sama koskee parantumattomasta sairaudesta kertomista potilaalle

keskustellaan omaisten kanssa, usein he rajaavat asiat, joita kerrotaan 

potilaalle 

periaatteena on se, että toivoa ei saa menettää 

on ristiriidassa suomalaisen käytännön kanssa puhua totta 

potilas voisi toteuttaa viimeiset toiveet, hoitaa tärkeät asiat 

erityisen tärkeänä me pidämme valmistautumista kuoleman 

lähestymiseen 

annetaan aikaa käsitellä asiaa ja tuemme potilasta siinä 

Venäläisessä kulttuurissa pyritään säästämään potilaan tunteita 

omaiset kantavat taakan 

tässä taas ovat vastakkain yksilön oikeus ja toisaalta yhteisön tärkeys 

päätöksen teossa 

herättävät hoitohenkilökunnassa ristiriitaisia tunteita kun he joutuvat 

toimimaan omien periaatteiden vastaisesti

Tärkeä on muistaa: kenen periaatteista ja tottumuksista on kysymys


LESTADIOLAISUUS

Seurat ovat lestadiolaisuuden keskeisin kokoontumismuoto. Seuroja pidetään useimmiten kodeissa. Puhujilta, myös papeilta, edellytetään lestadiolaisyhteisön hyväksyntää. Julistuksen keskeisinä tuntomerkkeinä ovat parannuksensaarnaaminen ja syntien anteeksiantamuksen julistus.

Lestadiolaissaarnaajat julistavat synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Liikkeessä käytetään niin yleistä synninpäästöä kuin rippiä. Oikeus synninpäästön julistamiseen kuuluu kaikille uskoville. Lestadiolaiset hyväksyvät uskoviksi usein vain liikkeen omassa vaikutuspiirissä olevat kristityt.

Vanhoillislestadiolaisten laulukirja on Siionin Laulut. Esikoislestadiolaiset käyttävät kirjaa Virsikirja ja hengellisiä lauluja. Muissa lestadiolaisuuden suuntauksissa lauletaan Siionin Matkalauluja.

Lestadiolaiseen elämänmuotoon kuuluvat usein suuret perheet ja perhekeskeinen elämä. Uskonsisaret ja -veljet voivat tervehtiä toisiaan perinteisillä lestadiolaisilla tervehdyksillä kuten ”Jumalan rauhaa” tai ”Jumalan terve”.

Kirkko ja lestadiolaisuus

Kirkon ja ympäröivän yhteiskunnan suhde erityisesti vanhoillislestadiolaisuuteen on ollut ajoittain jännitteinen. Liike on pysynyt kuitenkin päättäväisesti kirkon sisällä, vaikka jotkut sen teologiset korostukset poikkeavatkin luterilaisesta opista (esim.kaste-, ja kirkkokäsitys). Vanhoillislestadiolainen uskonyhteisö pitää itseään tosi kirkkona, jonka "Hengen virka" kokoaa uskovat "yhteen laumaan Yhden Paimenen ympärille".

Esikoislestadiolaisissa seuroissa: 
    NAISET
Aikuisilla naisilla tulee olla huivi päässä. Huivi on sidottu leuan alle. Koruja ja meikkiä ei saa olla. Hiusten tulee olla pitkät. Naisten tulee käyttää hametta tai mekkoa.
    MIEHET
Miehillä tulee olla siisti asu päällä. Pukua ei vaadita. Solmion käyttöä ei hyväksytä. Paita napitetaan ylös asti.

Rukoushuoneella ei saa olla ruukkukukkia eikä kukkakaupan leikkokukkia.
Luonnonkukat voidaan hyväksyä.
Mitään soittimia ei käytetä.


Pohdinta: Ihmisiä hoidetaan, ohjataan ja neuvotaan samanarvoisina eikä tuomita ketään uskonnon perusteella. Hoidettaessa huomioidaan kulttuurin erityispiirteet esim. ruokavalio, pukeutuminen yms. Kunnioitetaan asiakkaan uskonnollista vakaumusta.


Marika, Jenna ja Emilia 

Mahahaavapotilas

PEPTINEN ULKUSTAUTI ELI MAHAHAAVA

• Vatsahaava eli mahalaukun haavauma syntyy vatsan limakalvon ärsytyksen seurauksena oireiden pitkittyessä. 

• Kun limakalvon kyky ylläpitää suojavaikutusta järkkyy, voi syntyä peptinen (mahalaukun suolahapon ja pepsiini-entsyymin vaikutukseen liittyvä) syvä limakalvon vaurio, jota kutsutaan peptiseksi ulkukseksi eli haavaumaksi.

• Toiminnan häiriintyessä, esimerkiksi stressin ja muun autonomista hermostoa kiihdyttävän toiminnan tuloksena voi syntyä tilanne, jossa vatsalaukun limakalvolle syntyy haavauma, joka pitkittyessään voi aiheuttaa suoranaisen ärtyneen repeämän vatsalaukun pinnalle
  SYYT
  

  
  

Mahatulehduksen ja ulkustaudin yleisin syy on helikobakteerien aiheuttama tulehdus mahalaukun limakalvolla. On arvioitu, että noin puolelle bakteerin kantajista kehittyy mahatulehdusta ja yhdelle kymmenestä ulkustauti.

Toiseksi yleisin syy on tulehduskipulääkkeiden käyttö. Harvinainen syy mahalaukun haavaumaan on mahalaukun syöpä. Pohjukaissuolen haavauma ei johdu juuri koskaan syövästä. Tupakointi lisää alttiutta mahatulehdukseen ja ulkustautiin. Ruokavalion laatu ei ilmeisesti niiden syntyyn merkittävästi vaikuta.

OIREET

Tavallisin oire on keskellä ylävatsaa syvällä tuntuva kipu joka on luonteeltaan tylppää, jäytävää tai polttavaa kipua. Kipu saattaa jopa säteillä selässä tai hartioissa.
Närästys on myös yksi tavallisimmista oireista sekä vaihtelevat kivut ylävatsassa.
Usein kipua ilmenee öisin vatsan ollessa tyhjä, ja syöminen helpottaa sitä. Oksennuksia voi esiintyä. Oireiden voimakkuus vaihtelee, ja monilla oireet voivat olla yllättävän vähäisiä tai mahatulehdus voi olla täysin oireetonkin.

Joskus mahalaukun tai pohjukaissuolen seinämään syöpynyt haavauma vahingoittaa verisuonta ja se alkaa vuotamaan. Sen merkkinä ovat verioksennukset(verisyöksyt) tai tummat, tervamaiset ulosteet.

Ulosteen väri johtuu veren muuttumisesta tummaksi matkalla suoliston läpi. Toinen, onneksi vielä harvinaisempi, ulkustautiin liittyvä vakava häiriö on mahan seinämän puhkeaminen. Tällöin ylävatsalla tuntuu äkillinen, voimakas kipu, joka nopeasti voimistuu erittäin kovaksi ja on jatkuvaa.

Jos on merkkejä vuotavasta tai puhjenneesta mahahaavasta, pitää hakeutua välittömästi hoitoon.

TUTKIMUKSET

Mahakatarri ja ulkustauti todetaan aina mahan tähystyksellä eli gastroskopialla.

Sen yhteydessä otetaan koepaloja mikroskooppista tutkimusta varten, koska mahatulehdus ei aina näy paljain silmin.

Haavaumat näkyvät tähystyksessä, mutta joskus mahahaavaan kätkeytyy syöpä, joten senkin vuoksi niistä otetaan aina koepala. Lopullinen diagnoosi varmistuu patologin tekemän koepalojen mikroskooppisen tutkimuksen perusteella.

Tähystyksen aikana voidaan mahan limakalvolta tehdä helikobakteerin pikatesti. Myös koepaloista voidaan nähdä, onko mahassa helikobakteeria.

HOITO

Jos mahalaukussa todetaan helikobakteeri, annetaan viikon kestävä häätöhoito. Hoitoon kuuluu kolme lääkettä: tehokas mahan haponeritystä salpaava lääke ja kaksi eri antibioottia.

Häätöhoidon jälkeen jatketaan haponeritystä salpaavaa lääkitystä useita viikkoja. Helikobakteerin häädön onnistuminen varmistetaan sopivalla testillä kuukauden parin päästä hoidosta. Mahahaavan parantuminen tarkistetaan aina uudella tähystyksellä.

ITSEHOITO

Tulehduskipulääkkeitä tulee ehdottomasti välttää. Niitä ovat yleisimmin käytetyt särkylääkkeet, esimerkiksi ibuprofeeni, ketoprofeeni, naprokseeni ja diklofenaakki. Niiden sijasta voi vaaratta käyttää vaaratonta särkylääkettä parasetamolia.

Tupakoinnin lopettaminen kuuluu asiaan, sillä tupakka lisää vaaraa mahatulehdukseen ja ulkustautiin.

Ruokavaliolla ei voida merkittävästi vaikuttaa ulkustautiin.

POHJUKKAISSUOLIHAAVA

Pohjukkaissuolihaavauma syntyy usein vatsakatarrin eli vatsan ja pohjukkaissuolen limakalvon ärsytyksen seurauksena oireiden pitkittyessä. Normaali vatsalaukun eritystoiminta ylläpitää ruoansulatukselle sopivaa happo- ja entsyymipitoisuutta. Toiminnan häiriintyessä, esimerkiksi stressin ja muun autonomista hermostoa kiihdyttävän toiminnan tuloksena voi syntyä tilanne, jossa vatsalaukun haponeritys pitkittyy ja siirtyy ohutsuolen limakalvolle synnyttäen haavauman, joka pitkittyessään voi aiheuttaa suoranaisen repeämän ja suolen sisällön valumiseen vatsaonteloon.

Viime vuosikymmenien aikana ruoansulatuselinten sairauksien hoito on muuttunut nopeasti. Aiemmin ennen sairauden kaikkia syntymekanismin tuntemista ruoansulatuselimistön kirurginen hoito oli yleisempää. 1980-luvulla lisääntynyt tietoisuus helicobakteerin osuudesta vatsalaukun ja pohjukkaissuolen limakalvon infektion ja haavauman syntyyn on tuottanut helikobakteerin häätöhoidon, joka vähensi dramaattisesti aiemmin yleisempää ruoansulatuselinten kirurgista hoitoa.

Oireet pohjukkaissuolihaavalla ja mahahaavalla ovat samanlaiset, mutta joissakin tapauksissa lievemmät.

Itsehoitona sama ohjeistus kuin mahahaavapotilaalla. Välttää alkoholinkäyttöä, tupakanpolttoa, rasvaisia ruokia sekä kahvia. Erityisesti välttää tulehduskipulääkkeiden käyttöä.

Keuhkotuberkuloosi

Keuhkotuberkuloosi

Tuberkuloosi on infektiosairaus joka yleisimmin ilmenee keuhkoissa.

Tuberkuloosi tarttuu ilmassa olevien pienten pisaroiden välityksellä. Taudin aiheuttaja on mycobakterium tuberculosis –bakteeri ja yleisimmin tuberkuloosi esiintyy keuhkoissa ja sinne muodostuu tulehduspesäke.

Oireet

• kipu hengittäessä tai yskiessä (hengitystieoireet)
• pitkäaikainen yskä (yli 3 viikkoa; verinen tai limainen)
• rintakipu

Muita mahdollisia tuberkuloosin oireita ovat:

• kuume
• kylmät väreet
• laihtuminen
• ruokahaluttomuus
• turvonneet imusolmukkeet
• väsymys
• (yö)hikoilu

Tauti leviää keuhkoista imunesteen tai verenkierron mukana muihin kudoksiin. Tuberkuloosi voi keuhkojen lisäksi sijaita muun muassa aivoissa, selkärangassa, nivelissä ja virtsateissä.

Miten tuberkuloosi todetaan?

Tuberkuloosi voidaan todeta viljelemällä bakteeri eritteestä tai kudosnäytteestä, ysköksen tuberkuloosivärjäyksellä, tai osoittamalla bakteerin läsnäolo geenimonistusmenetelmällä.

Miten tuberkuloosia hoidetaan?

Tuberkuloosin hoitona käytetään usean lääkkeen yhdistelmähoitoa, jonka toteutus on kansainvälisesti hyvin vakioitu. Vähintään kuusi kuukautta kestävä hoito on erittäin tehokasta ja sen tulokset ovat huolellisesti toteutettuna erinomaisia. Itä-Euroopan maissa sekä kehitysmaissa esiintyy tavanomaisille tuberkuloosilääkkeille vastustuskykyisiä tuberkuloosibakteerikantoja, joiden hoito on tavallista monimutkaisempaa. Näitä tuberkuloosibakteerikantoja on ilmennyt Suomessa harvoin.

Miten tuberkuloosin tarttuminen ehkäistään?

Tuberkuloosin tehokas ehkäisy perustuu useaan toisiinsa liittyvään toimintaan. Tapausten vähentämisen kannalta keskeisintä on tartuttavien keuhkotuberkuloositapausten varhainen toteaminen ja hoito tartuttavuuden keston vähentämiseksi. 

Tuberkuloosia ehkäistään myös rokottamalla lapset yleiseen rokotusohjelmaan kuuluvalla BCG- eli tuberkuloosirokotteella.

Eristys

Varhainen tuberkuloosin epäily ja diagnoosi sekä ykkösvärjäyspositiivisen potilaan eristys, tehokkaan lääkehoidon nopea aloitus ja oikean yskimistekniikan opetus ovat torjunnan perustekijöitä. Teknisten toimien avulla vähennetään hiukkasten pitoisuutta hengitysilmassa (ilmanvaihto, ilmanvirtausten ohjaus ja ilman suodatus). 

Hoitava henkilökunta hankkii suojavaatetuksen sekä muistavat aina käyttää hengityssuojaimia. 

Eristysaikana potilas asutetaan yhden hengen huoneessa ja liikkumista rajoitetaan. Viihtyvyydestä kuitenkin huolehditaan. Ruoka ja lääkkeet tuodaan huoneeseen. Eristyshuoneessa on WC ja suihku, puhelin ja televisio.

Terveet aikuiset voivat vierailla potilaan luona, mutta heidän tulee noudattaa tarkoin hoitohenkilökunnan antamia ohjeita ja käyttää erityisiä hengityssuojaimia. Pitkäkestoista vierailua ei suositella hoidon alkuvaiheessa. 

Jos mahdollista, potilas voi olla yhteydessä lähiomaisiin ja ystäviin puhelimitse.

lähteet; 
tuberkuloosi.fi
thl.fi

Saattohoito

Saattohoidossa olevat potilaat kärsivät usein monista samanaikaisista oireista. Oireiden moninaisuuteen ja esiintyvyyteen vaikuttaa taudin luonne, potilaskohtaiset tekijät, ympäristö sekä annetut hoidot. Useimmin esiintyviä fyysisiä oireita ovat kipu ja hengenahdistus.

Saattohoidossa olevan potilaan oireet muuttuvat ajan myötä. Ne oireet, jotka vaivasivat ennen ja diagnoosi hetkellä, eivät välttämättä vaivaa potilasta kuoleman lähestuessa. Tutkimuksissa selvitettiin saattohoitopotilaiden oireiden kuvaa noin pari kk ja pari vrk ennen kuolemaa, merkittävin muutos oli kivun väheneminen (52,3%) sekä sekavuuden lisääntyminen (32,1%). Useimmiten esiintyviä oireita kuolevilla potilailla oli anoreksia, astenia, kuiva suu, sekavuus sekä ummetus.

Kuolemaa lähenevät potilaat sekä heidän omaisensa, saattavat määritellä hyvinvointinsa toisin kuin ihmiset, joita välitön kuolema ei uhkaa. Yleensä arvokkuus ja elämän merkitykseen liittyvät kysymykset tulevat tärkeämmäksi kuin fyysiset oireet. Saattohoidossa oleva potilas käy läpi menneitä aikojaan ja saattaa olla surullinen ja itkuinen muistellessaan vanhoja. Hoitajan sekä omaisten keskeisenä tehtävänä on pysyä saattohoito potilaan rinnalla (olla läsnä) sekä kuunnella. Saattohoito ei muodostu yksinomaan tietyistä hoidollisista toimista, joita sovelletaan potilaisiin yksilöllisesti. Hoidon tavoitteena on potilaan elämänlaadun ja hyvinvoinnin lisääminen, sekä pyrkiä luomaan potilaalle mahdollisimman hyvät oltavat viimeisille päivilleen.

Arvioidaan, että vuosittain noin 15 000 ihmistä Suomessa tarvitsee saattohoitoa. Noin puolet heistä voidaan hoitaa kotona, tarvittaessa kotisairaanhoidon tai kotisairaalan turvin. Muut potilaat tarvitsevat hoitoa sairaalassa tai saattohoitoon erikoistuneissa hoitokodeissa.
Valviraan tulleissa saattohoitoa koskevissa kanteluissa keskeisinä moitteina ovat vähäinen tiedon saanti, yhteisen hoitoneuvottelun puuttuminen, potilaan puutteellinen kivunhoito ja erimielisyydet nestehoidosta.

Päätöksen saattohoitoon siirtymisestä tekee erikoissairaanhoidon lääkäri. Usein päätöstä edeltää oireenmukainen hoito, johon on siirrytty, kun parantavat hoidot eivät enää ole tuottaneet tulosta. Saattohoitoon tarvitaan lääkärin lähete.

Saattohoidossa olevan potilaan omaisille on annettava riittävästi ja ymmärrettävällä tavalla tietoa potilaan voinnista ja hoidosta sekä sen mahdollisista muutoksista.

Väsymysoireyhtymä on yleistynyttä heikkoutta

Syöpäpotilaan väsymysoireyhtymällä tarkoitetaan yleistynyttä heikkoutta, johon liittyy voiman puutteen lisäksi lihasten nopea väsyminen sekä alentunut kyky älyllisiin ponnistuksiin. Usein mukana on myös jonkinasteinen apaattisuus. Leimaa antavaa on se että potilas kokee muutokset epämiellyttävinä. Väsymys ei ole normaalin rasituksen jälkeisen raukeuden kaltaista vaan ahdistavaa ja masentavaa. Oirekokonaisuudesta on käytetty nimityksiä väsymysoireyhtymä, fatigue ja astenia. Sen kliinisiä ilmenemismuotoja ovat useimmin vähentynyt energia, tarve hidastaa normaalia tahtia, yleinen väsymyksen tunne ja lisääntynyt levon ja unen tarve.
Väsymys on subjektiivinen oire, jonka havaitseminen ja arvioiminen on mahdollista vain, jos potilas tuo sen esiin. Potilaat itse voivat pitää (kuten moni hoitajakin) väsymystä syöpään kuuluvana vaivana. Potilaat eivät välttämättä kerro väsymyksestään sen haitoista huolimatta. Suhteellisen vähäiset hoitotulokset väsymyksen hoidossa saattavat toisaalta aikaansaada sen, ettei väsymykseen haeta apua, koska ei uskota sitä olevan. Kuolevan potilaan Käypä hoito -suosituksessa todetaan, etteivät lääkehoidot ilmeisesti olekaan tehokkaita (Käypä hoito 2008).
Anemian merkitystä väsymyksen taustalla pidettiin aiemmin merkittävänä. Tutkimuksissa ei kuitenkaan ole havaittu merkittävää korrelaatiota hemoglobiinin tai hematokriitin ja koetun väsymyksen välillä. Nopeasti syntynyt merkittävä anemisoituminen (Hb alle 70) tosin aiheuttaa sekä hengenahdistusta että väsymystä. Saattohoitopotilas anemisoituu usein pidemmän ajan kuluessa. Kliinisen kokemuksen mukaan potilaat hyötyvät subjektiivisesti punasoluinfuusiosta hyvin vaihtelevasti. Selkeää vaikutusta väsymykseen saattohoitopotilailla ei tutkimuksissa ole punasolujen antamisesta osoitettu.
Hyvin usein potilaan väsymyksen taustalla on epäsuhta lääkityksen ja koettujen oireiden välillä. Saattaa olla että kipu on arvioitu väärin tai siinä on tapahtunut muutoksia ja opioidiannos on siten liian suuri. Opioidit saattavat aiheuttaa tokkuraisuutta päiväsaikaan ja johtaa väsymyksen ja voimattomuuden tunteeseen. Tokkuraisuus päivällä voi myös häiritä yöunta ja aiheuttaa vaihtelevaa tokkuraa ja väsymystä päivällä. Myös liian pieni kipulääkitys voi johtaa unettomuuteen kivuliaisuuden vuoksi. Opioidit aiheuttavat myös häiriöitä tarkkaavaisuudessa, kognitiivissa toiminnoissa ja muistissa. Nämä saattavat olla osana potilaan kokemaa väsymystä.
Myös psyykkisten oireiden hoitoon käytetyt neuroleptit, uni- ja rauhoittavat lääkkeet saattavat aiheuttaa väsymystä. Paradoksaalisesti väsymyksen hoitoon käytetyt steroidit voivat lisätä lihasväsymystä. Steroidit saattavat aiheuttaa myös neuropsykiatrisia komplikaatioita (masennus, delirium) jotka puolestaan pahentavat koettua väsymyksen tunnetta (Jenkins ja Bruera 2004). Steroideilla on lisäksi hyperglykeemistä vaikutusta ja sokeritason nousu usein lisää väsymystä. Äkillinen steroidi-lääkityksen lopettaminen puolestaan voi aiheuttaa vieroitusoireita, joista vaikea väsymys on yksi. Neuropaattisen kivun hoitoon käytettävät trisykliset antidepressantit ja karbamatsepiini kuuluvat myös väsyttäviin lääkkeisiin.
Väsymyksellä ja masennuksella saattaa olla osin samoja biologisia tekijöitä taustalla. Väsymyksen oireet eivät ole etiologiasta riippuvaisia. Oireet ovat samat, oli taustalla taudin aiheuttama psyykkinen reaktio tai aineenvaihdunnallinen häiriö. Selkeää kausaalista yhteyttä väsymyksen ja psyykkisten häiriöiden välille ei ole voitu osoittaa (Loge ym.2001). Tutkijat toteavat väsymyksen ja masennuksen usein esiintyvän yhtäaikaisesti, mutta ne eivät välttämättä liity toisiinsa. Psyykkiset ongelmat ovat kuitenkin kliinisesti merkittävä väsymyspotilaiden ongelma.
Väsymyksen hoidossa lääkkeellisiä hoitoja tärkeämpää on huolehtia potilaan yleisestä hyvinvoinnista. Potilaan informoiminen siitä, että väsymys on osa etenevän syövän oirekokonaisuutta helpottaa tilanteeseen sopeutumista. Vuorokausirytmin säännöllistäminen, esimerkiksi välttämällä nukkumista päivällä, parantaa yöunta ja vaikuttaa myös päiväaikaiseen väsymykseen. Kun potilas on tietoinen siitä, mitä hänelle tapahtuu, on sopeutuminen helpompaa.

Hengenahdistus oireena -valitettavan yleinen 

Hengenahdistus on potilaille pelottava ja valitettavan yleinen oire. Sen syntyyn vaikuttaa vastus, jonka hengitystoiminta kohtaa (nestekertymä, restriktio), lisääntynyt vaatimus hengityslihasten käytöstä ja hapen käyttöön liittyvät tekijät (anemia). Saattopotilaiden ongelmina on usein nestekertymä pleurassa tai vatsaontelossa, kakeksiasta seurannut hengityslihasheikkous ja vaikea anemisoituminen.
Hengenahdistus ei siten ole ainoastaan hengitystiesyövästä kärsivän potilaan ongelma vaan koskettaa lähes kaikkia kuolevia potilaita. Kakeksian, nestekertymien ja anemian lisäksi potilaan hengitystä saattaa vaikeuttaa rintakehän kipu, fatigue-oireyhtymä, ahdistuneisuus sekä monet aineenvaihdunnalliset tekijä (Ripamonti ja Bruera 1997).
Hapen annon merkitystä saattopotilaille on kyseenalaistettu. On todennäköistä, että rutiinisti annettuna hapesta ei useassa tapauksessa ole hyötyä hengenahdistukseen. Hapen anto voi myös pahentaa potilaan hengenahdistusta, jos potilas kärsii hyperventilaatiosta.
Rasitushengenahdistuksen lievittämiseksi potilaalle annettava hapen määrä on 1–3 l/minuutissa. Yleensä hengenahdistus tässä potilasryhmässä on ajoittaista ja hapen intermittoiva anto on suositeltavaa. Happea voidaan antaa kostuttamatta. Saattopotilailla ei ole tarpeen mitata happisaturaatiota vaan hoidon tuloksellisuus pohjaa potilaan kokemaan oirehelpotukseen.
Myös Käypä hoito -suosituksessa todettiin opioidien käytön ilmeisesti vähentävän hengenahdistusta parantumattomasti sairaiden potilaiden hoidossa. Kontrolloidut tutkimukset eivät osoittaneet hyötyä sisään hengitetystä morfiinista kontrolliryhmään verrattuna. Oraalisen morfiinin aloitusannos aikaisemmin opioidia käyttämättömällä potilaalla hengenahdistuksen lievittämisessä on noin 2.5 mg 4 tunnin välein ja lisäksi tarvittaessa (Käypä hoito –suositus 2008).

Kipu on vain yksi monista kärsimyksistä

Vaikka kipu on vain yksi kuolevan potilaan monista kärsimyksistä, se ei suinkaan ole vähämerkityksinen. Kipu on paitsi vaikeaksi koettu myös hyvin yleinen oire. Lääkärissä käynneistä 40 prosenttia tehdään kivun vuoksi (Mäntyselkä 2001). Suuri osa väestön yleisesti kärsimistä kivuista on tuki- ja liikuntaelin -peräisiä. Levinnyttä syöpää sairastavista potilaista on arvioitu 64–80 prosentin kärsivän kivuista. Syövän aktiivihoitoja saavistakin 50–70 prosenttia on kivuliaita, ja lähes kolmannes syöpäpotilaista tuntee kipuja jo diagnoosivaiheessa.
Jatkuva kipu, kielteiset uskomukset tai oletukset tulevasta sekä kivuliaan kuoleman pelko muodostavat stressikokonaisuuden, jolla on vaikutuksia myös elimistön endokriiniseen ja immunologiseen järjestelmään (Chapman ja Gavrin 1999). Vaikutusten seurauksena potilaan väsymys, unihäiriöt, vetäytyvyys ja mielialahäiriöt lisääntyvät. Piinaava kipu ja siihen liittyvät stressitekijät lisäävät potilaan kärsimystä ja toivottomuutta. Kivun säännöllinen monitorointi ja dokumentointi on hoidon tehon seurannan kannalta huomattavasti tehokkaampaa (Eckerdal 2001). Kivun jatkuva arvioiminen ja kirjaaminen on samalla potilaille osoitus siitä, että lääkäri on kiinnostunut heidän kivuistaan. Se on omiaan lisäämään hoitomyöntyvyyttä (Leino 1999).
Kuolevan potilaan kivun hoitoon liittyy runsaasti erilaisia myyttejä ja esteitä (Dahl 1996). Hoitohenkilökunnalla on edelleen ylenmääräisiä pelkoja voimakkaiden kipulääkkeiden aiheuttamasta riippuvuudesta, toleranssista ja sivuvaikutuksista sekä lääkkeiden väärinkäytöstä. Dahlin tutkimuksen mukaan potilaiden subjektiivista kipuelämystä ei arvioida eikä ainakaan uskota, ja kivun patofysiologian tuntemus on vähäistä (Dahl 1996). Potilaat ja omaiset saattavat uskoa, että lisääntyvä kipu merkitsee taudin etenemistä, ja kivun valittaminen merkitsee hoidosta valittamista. Kipu on terminaalivaiheessa myös niin tavallista, että potilaat arvelevat sen kuuluvan asiaan (Dahl 1996). Lääkkeiden määrääminen on lisäksi tehty erillisresepteillä lääkäreille hankalammaksi määrätä.
Kivulla on sensorinen ja affektiivinen puoli. Toiset lääkitykset vaikuttavat tehokkaammin kipukokemuksen intensiteettiin ja toiset kokemuksen epämiellyttävyyteen (Smith ym.1998). Nykyiseen kipukokemukseen vaikuttavat myös muistikuvat aiemmista kivuista. Samoin muistikuvat aiemmista esimerkiksi omien vanhempien sairastamisesta, oireista ja kuolemasta vaikuttavat siihen tapaan, miten henkilö kokee nykyiset oireensa.
Kipulääkitystä aloitettaessa on potilaan kokeman turvallisuuden tunteenkin kannalta tärkeää että käytössä on riittävästi lisälääkitystä, kunnes oikea, kivut pois pitävä, säännöllinen lääkitys löytyy. Vahvoilla kipulääkkeillä on usein hankaliakin sivuvaikutuksia. Käyttämällä tulehduskipulääkkeitä samanaikaisesti voidaan tarvittavan opioidin määrää vähentää. Samoin käyttämällä adjuvanttilääkityksiä opioiditarve vähenee. Joissakin kivuissa opioidivaste saattaa olla alentunut ja vaste adjuvanteille sitä vastoin hyvä.
Arviolta noin puolet tai kaksi kolmasosaa edennyttä syöpää sairastavista kärsii läpilyöntikivuista. Läpilyöntikipua esiintyy eri tutkimusten mukaan 40-86 prosentilla potilaista. Matalammat esiintyvyysluvut kuvastavat syöpäpotilaita yleensä (Portenoy ja Hagen 1990). Saattopotilailla esiintyvyys on selkeästi suurempaa johtuen taudin edenneestä luonteesta (Fine ja Busch 1998). Läpilyöntikivuilla tarkoitetaan kipuja, jotka ilmaantuvat äkillisesti vaikka kivut muutoin ovatkin kurissa.

Psyykkiset oireet syntyvät reaktiona tautiin tai hoitoon

Kuolemaa lähestyvä potilas saattaa kärsiä monenlaisista joko psykologisista tai orgaanista alkuperää olevista ajatustoiminnan ja tunne-elämän häiriöistä. Osa oireista on väliaikaisia kriisireaktioita, osa tautiin liittyviä elimellisiä muutoksia ja osa pitkäaikaisempaa psyykkistä kärsimystä aiheuttavia oireita. Psyykkiset oireet voivat liittyä aikaisempiin psyykkisiin sairauksiin tai potilaan aiempaan tapaan reagoida elämässään tapahtuviin muutoksiin. Ne voivat olla myös yhteydessä perheessä tai muussa sosiaalisessa elämässä tapahtuvaan myllerrykseen jota vaikea etenevä sairaus aiheuttaa. Valtaosa psyykkisistä ongelmista syntyy reaktiona levinneeseen tautiin tai sen hoitoihin.
 Psyykkisten oireiden hoidon tulisi perustua potilaan kuulemiseen ja hänen tarpeidensa huomioon ottamiseen. Saattopotilaalla psyykkinen oirekuva ja ennen kaikkea diagnostiset kriteerit poikkeavat jossain määrin somaattisesti terveen ihmisen oireista. Esimerkiksi masennukseen liittyvä ruokahaluttomuus tai väsymys eivät kovin hyvin erottele depressiota saattopotilaan yleisestä voinnin heikkoudesta. Kuolevalla ihmisellä on myös tavanomaista enemmän reaktiivisia pelkoja ja ahdistusta. Usein potilaan ajatushäiriöiden takana saattopotilaalla on useammin delirium kuin psykoosi.

Lääkkeiden käytössä huomio yhteisvaikutuksiin

Saattohoito mielletään toisinaan virheellisesti pelkäksi oirehoidoksi ja joskus yksinomaan kivun hoidoksi. Onnistunut oirehoito on kuitenkin vain lähtökohta ja edellytys. Myös oirehoitoon liittyy kysymyksiä ihmisarvosta ja oikeudenmukaisuudesta. On selvää ettei potilas, joka jatkuvasti kärsii lievittämättömistä oireista, voi tuntea olevansa arvostettu. Hoitamattomiin oireisiin liittyy fyysisen epämukavuuden lisäksi häpeää ja nöyryytystä.
Kuolevilla potilailla on myös muutoksia farmakokinetiikassa. Imeytyminen saattaa muuttua esimerkiksi suoliresektion seurauksena. Kun vaihdetaan suun kautta otettu opioidi parenteraaliseksi huomioon ottamatta vähentynyttä imeytymispintaa, saattaa opioidipitoisuus nousta huomattavasti. Saattohoitopotilaiden kakektisuus ja alhainen albumiinitaso vaikuttaa myös jossain määrin lääkeaineiden sitoutumiseen. Käytettäessä fentanyyli-laastaria voi ihonalaisen rasvan määrän voimakas väheneminen vaikuttaa imeytymisen.
Maksan ja munuaisten toiminnan vajavuudet vaikuttavat lääkeainemetaboliaan. Kudosmuutoksilla on vaikutusta myös siihen, miten lääkeaine vaikuttaa kohde-elimeen tai sitoutuu reseptoriin. Etenkin vanhojen ja yleiskunnoltaan heikkojen saattohoitopotilaiden kohdalla keskushermostovaikutukset voivat olla ongelmallisia.

Palliatiivinen sedaatio ja sietämätön kärsimys

Sedaatiolla tarkoitetaan tarkoituksellista potilaan tietoisuuden alentamista lääkkeellisin keinoin. Potilaalla, joka sedatoidaan, on sietämättömiä ja tavanomaisiin hoitokeinoihin reagoimattomia kärsimyksiä. Sedaation tarkoitus on saada potilaan oireet hallintaan, ei tuottaa potilaan kuolemaa.
Käsite sietämätön ja hallitsematon kärsimys (refractory suffering) on keskeinen. Sillä ei tarkoiteta ainakaan yksinomaan, että jokin oire olisi objektiivisesti erittäin vaikea, vaan korostetaan sen hallinnan vaikeutta. Tarkoituksena on lievitys, ja sen tulee olla suhteessa koettuun kärsimykseen. Hallitsemattoman kärsimyksen lisäksi toinen merkittävä käsite on sedaation suhteellisuus. Potilas saatetaan niin syvään tiedottomuuden tilaan, kuin on tarpeellista.
Kärsimykseen liittyviä kysymyksiä on pohdittu melko vähän lääketieteen piirissä. On helpompi tarkastella kvantifioitavia suureita kuin potilaan sisäisen maailman tuntemuksia. Moni fyysinen oirekin saattaisi selittyä paremmin kokemuksellisten seikkojen kautta kuin mittaamalla konkreettisia asteikkoja. Usein sen selvittäminen, mikä potilasta itse asiassa auttoi, on vaikeaa. Kuitenkin kärsimyksen kohdalla pätee, ettei sitä voi lievittää, jollei sen olemassaoloa tunnista. Tunnistamista vaikeuttaa paitsi kärsimyksen nivoutuminen kärsivän persoonaan, myös se että jokainen persoona reagoi kärsimykseen yksilöllisesti.
Kuolevalle syöpäpotilaalle tärkein kärsimyksen lähde on, mitä hänen henkilökohtaiselle elämälleen tapahtuu. Ei se, kuinka tauti etenee.

Omaisen tukeminen saattohoidossa

Saattohoidossa olevan potilaan voinnin heikkeneminen saattaa tulla omaisille yllätyksenä, vaikka heille olisi annettukin tietoa tilanteesta.
Osa omaisista tarvitsee aikaa ja useita keskusteluja, joissa käydään läpi sairauden kulkua, etenemistä ja hoidon tavoitteita.
Lähestyvän kuoleman oireet on hyvä kertoa omaisille. Näitä oireita ovat mm. vähenevä tietoisuus ympäristöstä, hengityksen pinnallisuus ja hengityskatkokset, limaisuus, levottomuus ja lämpöily. Nielemisen heikkeneminen enteilee usein lähestyvää kuolemaa. Siinä vaiheessa on aiheellista arvioida lääkityksen tarvetta sekä varmistaa oireita lievittävän lääkehoidon onnistuminen antotapaa muuttamalla.
Omaisille on aiheellista kertoa myös tästä asiasta, jotta voitaisiin välttää vaikutelma, että kuoleman olisi aiheuttanut säännöllisen lääkityksen poisjäänti tai esim. injektiona annettu kipulääke.
Omaisten informoinnilla voidaan usein välttää myös tiedon puutteesta johtuvia hoitovirhe-epäilyjä.

Kuolemasta on ilmoitettava viipymättä lääkärille tai poliisille. Molemmat tahot ovat vastuullisia aloittamaan selvityksen kuolemansyystä.
Kuolemansyyn selvittämistä koskevassa asetuksessa toimintavelvollisuutta on tarkennettu siten, että kuolemasta on viipymättä ilmoitettava ensisijassa sille lääkärille, jonka hoidossa kuollut henkilö oli viimeisen sairautensa aikana, tai kuolinpaikan terveyskeskuksen lääkärille tai poliisille.

Kirurginen hoitotyö

Kirurginen potilas

Kirurgisen potilaan hoitotyön oppimistehtävä
Perioperatiivinen hoitotyö = käsittää preoperatiivisen, intraoperatiivisen ja postoperatiivisen hoitotyön vaiheet
Preoperatiivinen hoitotyö = alkaa leikkauspäätöksen tapahduttua, sisältää kotona, poliklinikalla ja mahdollisesti edeltävällä vuodeosastojaksolla tapahtuvia leikkausta valmistelevia asioita.
Intraoperatiivinen hoitotyö = sisältää leikkausyksikössä tapahtuvan hoidon.
Postoperatiivinen hoitotyö = sisältää valvontayksikössä (heräämössä), vuodeosastolla, poliklinikalla ja kotona tapahtuvan leikkauksenjälkeisen hoidon.
Lyhki = - Yksikkö on palveluyksikkö, joka vastaa eri erikoisalojen päivä- ja lyhytkirurgisten kaikenikäisten potilaiden hoidosta.  Toimintaan kuuluu sekä päiväkirurgisten potilaiden että LEIKO (leikkaukseen kotoa) potilaiden hoito.
Päiki = Päiväkirurgia on ennalta hyvin suunniteltua leikkaustoimintaa. Potilas tulee sairaalaan aamulla tai aamupäivällä ja kotiutuu seurannan ja kotihoito-ohjauksen jälkeen saman päivän aikana. Toimenpiteet tehdään joko puudutuksessa tai nukutuksessa.
Eksogeenien infektio = Ehkäistään aseptiikan sekä steriiliyden periaatteita noudattaen. Tähän vaikuttaa myös leikkausten järjestys, kirurgin leikkaustekniikka sekä koko muun leikkaustiimin salikäyttäytyminen. Vuodeosastolla tätä ehkäistään desinfioimalla kädet, hoitamalla leikkaushaavaa (alle 24h) steriilisti ja mahdollisesti tarkoituksenmukaisesti eristämällä.
Endogeeninen infektio = taustalla on bakteeripesäke. Kun leikkaushaava rikkoo elimistön puolustusjärjestelmän, pesäkkeen mikrobit leviävät ja kiinnittyvät elimistön heikoimpaan kohtaan eli leikkaushaavaan.
Puhtausluokka = 1. Puhdas leikkaus. Potilaalla ei ole infektioita. Mahasuolikanavaa, virtsateitä tai hengitysteitä ei avata. Infektioriski 1-4%
                               2. Puhdas kontaminoitunut. Infektioita ei ole. Mahasuolikanava, virtsatiet tai hengitystiet avataan. Infektioriski 5-15 %
                                3. Kontaminoitunut leikkaus. Rajoittunut infektio leikkausalueella. Infektioriski 16-20 %
                                 4. Likainen leikkaus. Levinnyt infektio. Infektioriski suurempi kuin 20 %
Laskimoanesteetti = Lääkäri antaa nukuttavaa ainetta, eli laskimoanesteettia joilloin potilas nukahtaa 10-15 sekunnin päästä. Lääkkeen vaikutus kestää n. 10 minuuttia joten nukutusta ylläpidetään intuboinnin jälkeen anestesiakaasuilla.
Lihasrelaksantti = Lääkäri annostelee laskimokanyyliin lihasrelaksantin, joka rentouttaa kaikki elimistön lihakset siten, että myös hengityslihasten toiminta laantuu. Kun spontaani hengitys laantuu, hoitaja siirtyy hapettamaan nukutettavaa ventilaatiomaskilla sekä palkeella.
Verityhjiö =
Laparotomialeikkaus =




2.
Anestesia = tarkoittaa potilaan saattamista kivuttomaksi, puutuneeksi, nukkuvaksi tai narkoottiseen tilaan.
Yleisanestesia = tarkoittaa nukutusta, joka saadaan aikaan lääkkeillä ja kaasuilla. Lääkkeet annetaan laskimokanyylin kautta yleensä kämmenselän laskimoon.  Nukutuskaasut ohjataan elimistöön intubaatioputken kautta.
Selkäydinpuudutus = mahdollistaa alavartaloon tai jalkojen alueelle kohdistuvan leikkauksen. Kun kaikki valvontavälineet ovat paikoillaan, potilas ohjataan leikkaustasolla kylkiasentoon tai istumaan leikkaustason reunalle.
Epiduraalipuudutus = puudutusaine ruiskutetaan selkäydinkanavan tyhjiötilaan, joten se on lähellä selän pintaa. Epiduraalipuudutuksessa potilaalle jää asento - ja kosketustunto mutta kipu - ja kylmätunto häviävät.
Spinaalipuudutus = puudutusaine ruiskutetaan selkäydinnestetilaan (n.2-4-ml), joka sijaitsee kauempana selän pinnasta kuin epiduraalitila. Spinaalipuudutuksesta seuraa seuraa alavartaloon täydellinen puutuminen ja lihaslama. Puudutusaine vaikuttaa siten, että jalkoihin tulee ensin lämmöntunne, sitten tunto katoaa kokonaan. Komplikaatioina voi olla verenpaineen lasku ja vapina. Harvinaisempia ovat postspinaalinen päänsärky ja pahoinvointi.
Plexuspuudutus = Käytetään yläraajojen ja olkapään leikkauksissa, jolloin kaulalta tai kainalon kautta puudutetaan yläraajan hartiapunos. Käden puutuneena oloaika riippuu käytettävästä puuduteainemäärästä. Usein leikkausta varten tehtävä puudutus on osa leikkauksen jälkeistä kivunhoitoa. Jälkiseuranta ja kotiutuminen puudutuksen jälkeen riippuvat myös tehdystä toimenpiteestä. Puudutusta käytetään yleensä päiväkirurgisten toimenpiteiden yhteydessä. Puudutusta laitettaessa usein annetaan rentouttavaa lääkettä sekä kipulääkettä, jonka vuoksi potilas ei voi ajaa autolla itse leikkauspäivänä.

3.  Hoitaja ohjaa ja neuvoo potilasta preoperatiivisesta leikkauksesta kertomalla mm. leikkauksen luonteesta sekä vaikutuksesta sekä kaikkeen siihen mitä siihen liittyy. Millainen leikkaus on tulossa, mitä tehdään ja miksi. Hänelle ohjataan syvähengityksen oikeaoppinen harjoittaminen sekä kerrotaan yskimisen tärkeydestä. Ohjataan syömään ja juomaan oikein sekä erityksestä ennen leikkausta, niinkuin esimerkiksi se, että kannattaa syödä vähäkuituista ruokaa jotta suoli olisi leikkauksen aikana mahdollisimman tyhjä. Kerrotaan hygienian tärkeydestä ja miten tärkeää se on ajatellen leikkausta. Kerrotaan ja neuvotaan aktiivisesta liikeharjoittelusta sekä vuoteesta nousemisesta ja vuoteeseen laskeutumisesta. Ohjataan asiakas käyttämään oikeanlaisia apuvälineitä ja avustetaan niiden käytössä. Kerrotaan milloin hän kotiutuu ja mitä asioita hänen täytyy ottaa huomioon kotona ja miten leikkaus vaikuttaa hänen elämäänsä.

4. Hoitaja ohjaa ja neuvoo potilasta postoperatiivisen hoitotyön vaiheista ohjaamalla häntä kohti kuntoutusta. Kerrotaan potilaalle, minne hänet siirretään leikkauksen jälkeen ja kuinka kauan hän on jälkihoidossa vuodeosastolla. Kerrotaan potilaalle että hän on altis komplikaatioille, jonka takia hänen terveydentilaansa täytyy tarkkailla.
Hoitaja tarkkailee potilasta postoperatiivisesti:
Hengitys
-Hengitystiheys
-Hengenadistus
-Happisaturaatio
-Ihon väri

Verenkierto
-Verenpaine
-Syke
-Leikatun raajan vertailu toiseen raajaan: väri, lämpimyys

Tajunta
-Uneliaisuus
-Mieliala
-Levottomuus
-Sekavuus
Kipu
-Asento
-Ilme
-Verenpaine
-Syke

Nesteytys
-Suonensisäinen infuusio
-Erityismääräykset

Eritys
-Virtsaneritys
-Oksentelu
-Hikoilu

Haava
-Vuoto
-Dreenieritys
-Kipu
-Punoitus
-Turvotus
Asento

-Leikatun raajan vertailu toiseen raajaan:
 Väri, Turvotus, liikkuvuus, erityismääräykset

Iho
-Väri
-Lämpö
-Kosketus

Pahoinvointi
-Yökkäily
-Oksettava tunne
- Kipu
-Aspiraatio



Elimistön happeutuminen varmistetaan asentohoidolla sekä happimaskilla- tai viiksillä. Kylkiasento takaa hengitysteiden pysymisen auki. Ihon väri kertoo happitasapainosta, jota lisäksi seurataan happisaturaatiomittarilla (normaaliarvo 93-99 %). Hengitystiet puhdistetaan limasta yskimis- ja hengityshajoituksilla tarvittaessa jopa imulla.

Verenpaine saattaa tipahtaa nopeasti joten sitä mitataan ensin 15 minuutin välein.  Verenpaine ja syke nousevat postoperatiivisesti normaaliarvoihin verrattuna. Sykkeen kohoaminen peilaa kivuliaisuuden astetta.
Sokkinen potilas muuttuu rauhattomaksi ja hänen puheensa muuttuu puuromaisen sekavaksi. Hän valittaa usein janoa ja hänen ihonsa näyttää kylmänhikiseltä: kasvot ovat kalpeat, mutta otsalla helmeilee kookkaita hikipisaroita. Sokin lähestyessä hengitys tihenee ja pinnallistuu. Verenpaine ja syke nousevat lakipisteeseen ennen romahdusta. Tilanteeseen on reagoitava välittömästi: potilaan potilasvuoteen makuutaso käännetään pääpuoli alaspäin sekä suonensisäinen nesteytys avataan suurelle. Happilisää annetaan maskilla, sekä potilas peitellään lämpimästi sillä kylmä syventää sokkia. Myös siirtäminen, käsittely, ja melu syventävät sokkia joten niitä vältetään.

Kipua lievitetään suonensisäisesti ja vuodeosastolla lihakseen annettavalla injektiolla. Jokainen potilas kokee leikkauksen jälkeisen kivun omalla tavallaan. Kipu voi olla lyhytaikaista, ajoittaista ja ohimenevä, kestäen muutamasta minuutista muutamaan viikkoon. Kovinta kipu on yleensä kolmen ensimmäisen päivän aikana. Hoitajan tehtävänä on tarkkailla kipua: hengitys kiihtyy, pulssi tihenee, verenpaine kohoaa ja periferian lämpötila laskee kapillaariverisuonten supistuessa. Lisäksi hien eritys lisääntyy, potilas palelee ja voi pahoin sekä saattaa oksentaa. Toisaalta hoitaja voi arvioida potilaan kipua hänen käyttäytymisellään, joilloin kipu saa potilaan käpertymään johonkin tiettyyn asentoon, esim. sikiöasentoon ja on liikkumaton. Kipu voi ilmetä  myös ähkimisenä, huutamisena sekä itkemisenä.
Leikkaushaavan suojana on ihoteippi tai ihoteippi jonka päällä on haavatyyny, jonka tarkoituksena on tukea haavaa ja imea mahdolliset haavaeritteet. Nyrkkisääntö on, että leikkaushaava rauhoitetaan 24 tunniksi. Jos tarve vaatii, tuoreeseen haavaan (alle 24h) vaihdetaan päällimmäiset sidokset steriilisti.
Hoitaja tulee erottaa normaali haavan paranemisprosessi haavainfektiosta.
Haavainfektio ilmenee noin 3 päivän kuluttua leikkauksesta : haava-alue kipeytyy, punoittaa, turpoaa ja kovettuu sekä kuume nousee yli 37,5 astetta.
Hoitaja tarkkailee että dreeniä ympäröivä iho pysyy ehjänä ja puhtaana, dreeni ei ole mutkalla, pysyy paikoillaan eikä paina potilaan ihoa. Erityisen tärkeää on huolehtia laskuputken pysymisen auki, niin että alipaineen vaikutuksesta veri ja eritteet keräytyvät imupalloon. Laskuputkista tulevaa eritteen väriä ja laatua tarkkaillaan ja sen määrä mitataan päivittäin.

Potilasta täytyy ohjata ja avustaa liikuttelemaan käsiään ja jalkojaan trombien ehkäisemikseksi. Potilasta kannustetaan aktivoimaan lihastoimintaansa, niin paljon kuin mahdollista. Laskimotukosta voi liikunnan lisäksi ehkäistä antiemboliasukilla, alaraajojen kohoasennolla, sidoksilla ja tarvittaessa profylaktisella eli ennaltaehkäisevällä minihepariinihoidolla.

5.  LEIKKAUKSEN JÄLKEISET KOMPLIKAATIOT
Yleisempiä leikkauskomplikaatioita ovat pinnalliset ja syvät haavainfektiot.
Leikkauksen jälkeisiä komplikaatioita ei voida täysin estää, mutta joillakin toimenpiteillä on todettu olevan komplikaatioita vähentävä vaikutus
Ennen leikkausta tulisi hoitaa potilaan perussairauksia ja esimerkiksi diabetes tulee olla tasapainossa, aliravitsemus korjattu, steroidien ja solusalpaajien käyttö minimoitu
Potilasta tulee kehottaa lopettamaan tupakointi, sillä siihen liittyy suurempi riski komplikaatioille
Haavainfektioita tulisi kaikin tavoin pyrkiä estämään
Riskitekijöitä ovat mm. potilaan ASA -luokka, intraoperatiivinen kontaminaatio, leikkaustekniikka, sairauden vaikeusaste, liikalihavuus, aliravitsemus, matala seerumin albumiini, pahanlaatuinen kasvain, diabetes ja muualla elimistössä oleva infektio.

6.  POTILAAN KOTIUTUMINEN
Potilaan kuntouttamiseen tulee kiinnittää erityisesti huomiota, jotta potilas kotiutuis turvallisin ja luottavaisin mielin, olisi tietoinen hoitonsa jatkuvuudesta ja kotiohjeista
Kotiutustilanteessa potilaalle tulee kertoa, mihin hän voi hakeutua hoitoon, jos ilmenee kovaa kipua, vuotoa yms.
Tuloskriteerit
Potilas
tietää, milloin hän kotiutuu
millä hän kotiutuu
tietää saattajan
on ymmärtänyt kotiutukseen liittyvät paperit jälkitarkastusaikoineen
on ymmärtänyt toipilasajan hoito-ohjeet
osaa noudattaa hoito-ohjeita
osaa kertoa lääkkeidensä nimet, annostuksen, vaikutusmekanismin ja sivuvaikutukset
osaa kertoa, milloin kotihoito käy hänen luonaan
tietää, että omaisia on ohjattu
tietää, kehen ottaa yhteyttä ongelmien ilmetessä
on sisäistänyt ohjauksen
on saanut vaatteensa ja henkilökohtaisen omaisuutensa
kotiutuu turvallisin ja luottavaisin mielin